Suurin syy suomalaisten ennenaikaiseen eläkkeelle jäämiseen ovat mielenterveysongelmat (Tilastokeskus 2019). Vuonna 2009 110 000 suomalaista, joista 3000 on alle kolmekymppisiä, oli työkyvyttömyyseläkkeellä psyykkisistä syistä. Nuorten aikuisten mielenterveyden häiriöistä johtuva työkyvyttömyys lisääntyi 30 prosenttia vuodesta 2005 vuoteen 2015 (Työterveyslaitos 2018). Mielenterveyssyiden suhteellinen osuus on kasvanut entistä nuoremmilla jo kymmenen vuoden ajan. Neljä viidestä alle 35-vuotiaiden työkyvyttömyyseläkkeistä myönnettiin mielenterveyden häiriöiden perusteella vakuutusyhtiö Ilmarisen raportoimana. Usein työkyvyttömyyteen johtavan psyykkinen sairastavuuden taustalla on hoitamaton trauma. Nuorilla naisilla on kohonnut riski joutua seksuaaliväkivaltatrauman kohteeksi (Kansallinen rikosuhritutkimus). Eläytyen tähän todellisuuteen teen pienen henkilökohtaisen ajatuskokeen.
Elettiin vuotta 1989. Olin 18-vuotias ja ulkomaanmatkalla ystäväni kanssa. Lähdimme ulos viettämään iltaa. Tapasimme itseämme hieman vanhemmat mukavan tuntuiset miehet. Juttu sujui ja he ehdottivat kivaa baaria, jonne voisimme seuraavaksi mennä. Suostuimme ehdotukseen. Baariin oli keskustasta jonkin verran matkaa. Astuimme sisään pieneen, hämyiseen baariin, jossa ei ollut ketään muuta. Se tuntui hämmentävältä. Miehet alkoivat keskustella baarimikon kanssa ja aloin aistia outoa tunnelmaa. Tuli intuitiivisesti olo, että jokin on pielessä. Pahaenteisyys kasvoi, kun havaitsin, että miehet alkoivat katsella baarin perukoilla olevaa, johonkin toiseen tilaan, ehkä jonkinlaiseen takahuoneeseen menevää ovea ja ikään kuin sopia jostakin. Tunsin voimakkaasti, että meille ollaan tekemässä pahaa ja sanoin ystävälleni, että nyt juoksemme. Lähdin juoksemaan välittömästi ulko-ovea kohti ja ystäväni seurasi perässä. Pääsimme baarista pois. Pääsimme turvaan. Selvisimme säikähdyksellä. Reaktionopeuteni ansioista vältyimme juuri ja juuri raiskaukselta. Näin uskon.
Viime aikoina olen palannut tuohon muistoon. Mitä olisi tapahtunut minulle ja ystävälleni, jos en olisi ymmärtänyt olevamme vaarassa ja jos emme olisi päässeet pakoon? Olisin yhtä hyvin pakanemisen sijaan voinut lamaantua. Uskon, ettei minulla olisi ollut sanoja ja kykyä kertoa asiasta vanhemmilleni. 1980-luvun Suomessa ei ollut SERI-keskuksia. Valtakunnallinen Raiskauskriisikeskus Tukinainen perustettiin vuonna 1993. On hyvin todennäköistä, että en olisi saanut raiskauskriisiini apua pienellä paikkakunnalla.
Jatkan kuvittelua eteenpäin heijastellen tätä kuviteltua ”mitä-jos-olisin-ollut-10-sekuntia-liian-hidas” ja tilanteessa sen vuoksi mahdollisesti tapahtunutta seksuaalirikosta todellisuuteen, jota nykyisessä työssäni Raiskauskriisikeskus Tukinaisessa edelleen vuonna 2025 kohtaan. Kohtaan psyykkisistä syistä työkyvyttömyyseläkkeelle joutuneita aikuisia, joiden oireilu alkoi nuoruusiässä tapahtuneen raiskaustrauman jälkeen, kun he eivät saaneet siihen apua silloin akuutisti eivätkä vuosien tai vuosikymmentenkään jälkeen lukuisista psykiatrisista hoidoista huolimatta.
Raiskaustrauma nuoruusiässä tai nuoren aikuisuuden kynnyksellä on erittäin voimakkaasti kaikkeen kehityksessä vaikuttava traumaattinen kokemus, joka voi aiheuttaa hoitamattomana vakavaa psyykkistä sairastavuutta ja työkyvyttömyyttä. Koen, että olisin hyvinkin voinut olla yksi työkykynsä menettäneistä. Nykyinen työkykyni ja psyykkinen hyvinvointini on hyvinkin voinut olla noiden kymmenen sekunnin ja nopean reagoimiskykyni varassa.
Psyykkisen hyvinvoinnin ja työkyvyn ei tulisi olla sekunneissa laskettavaa, sattumanvaraista arpapeliä. Raiskaustraumoista toipuminen on mahdollista missä vaan elämänvaiheessa. Nopeinta ja vähiten kärsimystä aiheuttavaa se on, kun toipumiseen tarvittavat akuutit traumasensitiiviset kriisipalvelut ovat heti seksuaaliväkivallan tapahduttua välittömästi nuoruusiässä saatavilla. Raskaustrauman akuuteissa palveluissa on edelleenkin kehittämisentarpeita.
Edelleen kuulen tilanteista, joissa kymmenen sekuntia voi ratkaista ihmisen elämän suunnan vuosikymmeniksi eteenpäin. Tapahtuneille raiskaustraumoille uhri ei voi mitään. Elämässä tapahtuu asioita, joita ei itse valitse. Elämässä tapahtumat voivat tuntua kuin arpapeliltä. Traumatilanteessa automaattinen hermosto toimii vaistovaraisesti, tahdosta riippumatta. Reaktio voi olla taistelu, pako tai lamaantuminen, eikä uhri voi siihen itse tahdonalaisesti vaikuttaa. Toipumiselle ja työkyvyn palauttamiselle yhteiskuntamme voi. Kriisi- ja traumahoidon palveluiden ei tule olla arpapeliä. Sillä on iso merkitys siihen suuntaan, että nuorten naisten elämä ei enää vuonna 2025 seksuaaliväkivaltatraumoista toipumisen osalta olisi sattumanvaraista arpapeliä.
Taina Repo, psykologi, kriisityöntekijä, Raiskauskriisikeskus Tukinainen