Murrosiässä minut raiskattiin. Se mursi minut: häpesin, tunsin arvottomuutta ja aloin viiltää itseäni. Yritin hakea apua, mutta minua ei osattu kohdata – olin vain uhri, kukaan ei kysynyt, miten minä voin. Lopulta valehtelin, että olin keksinyt koko tapahtuman, jotta saisin kaiken loppumaan. En osannut ottaa apua vastaan, vaihdoin työntekijää toisensa perään. Elin vuosia sumussa ja tuhosin itseäni, kunnes täysi-ikäisenä uskalsin yrittää uudelleen. Lopulta hakeuduin mukaan Tukinaisen ryhmään. Siellä kohtasin muita saman kokeneita – sain kuulua joukkoon ja tulla ymmärretyksi. En ollutkaan yksin tunteideni kanssa. Ryhmästä tuli tärkeä tukiverkko, vaikka aiheen käsittely oli rankkaa.
Ahdistuksen palatessa hakeuduin yksilökäynneille. Kohtasin ammattilaisen, joka näki minut ihmisenä, ei pelkkänä uhrina. Hänen tuellaan pystyin pikkuhiljaa käsittelemään tapahtunutta. Mieleeni jäi hänen lauseensa: ”Raiskauksesta et koskaan pääse eroon, mutta voit oppia elämään sen kanssa.” Työskentely nosti esiin voimakkaita tunteita. Opettelin sanomaan ei, tunnistamaan omia rajoja ja hyväksymään itseni. Sain osallistua myös toiseen vertaistukiryhmään, josta sain elinikäisiä ystäviä. Tunteiden hallinta ei aina onnistunut, mutta opin, ettei kaikkea tarvitsekaan hallita.
Elämä oli noin 11 vuotta valtavaa vuoristorataa, välillä meni vähän paremmin ja sitten taas todella huonosti. Tietämättäni jokainen alamäki vei minua kuitenkin hieman eteenpäin ja vahvistuin työskentelyn kautta. Opin tuntemaan itseni ja tunnistamaan, missä kohtaa omat voimat eivät enää riittäneet. Tunnistin kuinka yritin hallita kaikkea, tunteitani viiltelyn kautta, syömistäni, kodin siisteyttä – kaikkea tätä vain siksi, että en joutuisi pysähtymään ja ajattelemaan. Mutta juurikin tuo pysähtyminen, joka tapahtui osastolle joutuessani, oli minulle käännekohta. Ensimmäistä kertaa halusin itselleni jotain hyvää. Halusin parempaa, vaikka tutuksi ja turvalliseksi tulleesta pahasta olosta oli jotenkin jopa vaikea luopua ja niistä ihmisistä, joiden kanssa olimme pitkään asioita työstäneet.
Varovainen luottaminen yhteen ihmiseen aloitti luottamuksen rakentumisen muihin ihmisiin ja itseeni tiedostamattani. Kohdallani oikeanlainen kohtaaminen ja kemia työskentelyn aikana mahdollistivat luottamuksen heräämisen. Vertaisryhmistä sain todella paljon. Sain kokea itseni ryhmän jäseneksi ja hyväksytyksi kaikkine tunteineni sekä tuskineni, enkä ollut niiden kanssa yksin. Vaikka jokainen kokee omat tunteensa eri tavalla, oli vertaistukiryhmässä turvallista olla. Koimme, että ymmärsimme toisiamme ja tunteitamme ihan eri tavalla kuin joku, joka ei ole käynyt samaa läpi. Ryhmien ansiosta luottamus ihmisiin jatkoi kasvuaan.
Nyt, 20 vuotta raiskauksen jälkeen, voin sanoa: en koskaan hyväksy sitä, mitä minulle tehtiin, mutta olen kiitollinen siitä, kuka minusta on tullut. Olen vahva, itseni hyväksyvä ja onnellinen. Toivon, että jokainen seksuaalista väkivaltaa kokenut tulee kohdatuksi oikein, uskaltaa hakea apua ja löytää itsestään voiman elää.