Raiskauksen tunnusmerkistö perustuu nykyisin suostumukselle. Uusi raiskaussääntely on herättänyt julkista keskustelua ja huolta siitä, miten suostumusta tulee arvioida. Puheenvuoroissa on jopa esitetty paluuta vanhaan väkivallan käyttöön tukeutuneeseen tunnusmerkistöön. Meidän näkemyksemme mukaan uudistus on merkittävästi vahvistanut seksuaalista itsemääräämisoikeutta, erityisesti naisten itsemääräämisoikeutta, sillä valtaosa raiskauksen uhreista on naisia. Voimassa oleva rikoslaki selventää niitä tekijöitä ja olosuhteita, joiden perusteella vapaaehtoisuutta tai sen puutetta arvioidaan.
Muutoksen tuulet
Raiskauksen tunnusmerkistö on useissa maissa muutettu väkivallan käytön sijasta suostumusperustaiseksi. Suostumuksen puuttuminen on ollut tunnusmerkistötekijä monissa anglosaksissa maissa jo pitkään, mutta manner-Euroopan maissa uudistusaalto lähti liikkeelle Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vuonna 2003 antamasta päätöksestä. Tuomioistuin katsoi, että väkivallan käyttöön perustuvaa määritelmää tulee tulkita siten, että sukupuoliyhteys ilman toisen suostumusta on rikos. Myös Euroopan neuvoston yleissopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta (ns. Istanbulin sopimus) on korostanut kriminalisoinnin tarvetta, kun on kyse tahallisista seksuaalisista teoista, joissa puuttuu toisen ihmisen suostumus.
Suostumus lähtökohtana
Suomessa seksuaalirikoksia koskeva uudistus tuli voimaan 1.1.2023 (L 723/2022). Raiskauksesta on kysymys, jos on sukupuoliyhteydessä sellaisen henkilön kanssa, joka ei osallistu siihen vapaaehtoisesti. Henkilön osallistumista sukupuoliyhteyteen ei pidetä vapaaehtoisena, jos 1) hän ei ole sanallisesti, käytöksellään tai muulla tavalla ilmaissut osallistuvansa siihen vapaaehtoisesti, 2) hänet on pakotettu sukupuoliyhteyteen käyttämällä henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa tai uhkaista tai 3) hän ei ole voinut muodostaa tai ilmaista tahtoaan tiedottomuutensa, sairautensa, vammaisuutensa, pelkotilansa, voimakkaan päihtymistilansa, heikentyneen tajunnantilansa, tilanteen äkillisyyden, erityisen valta-aseman vakavan väärinkäytön tai muun näihin rinnastettavan syyn vuoksi.
Uudistetussa rikoslaissa väkivallan käyttö on vaihtoehtoinen raiskauksen tekotapa. Pääpaino on nykyisin suostumuksessa, mikä on ilmaistu rikoslaissa siten, että uhri ei osallistu sukupuoliyhteyteen vapaaehtoisesti. Raiskaussäännöksessä on selvennetty niitä tekijöitä ja olosuhteita, joiden perusteella vapaaehtoisuutta arvioidaan. Katsomme, että uusi sääntely on vastannut niihin epäkohtiin, mitä havaitsimme vuonna 2020 tutkiessamme raiskausrikosten käsittelyä rikosprosessissa.
Suostumusta arvioitiin jo vanhan lain aikana, mutta haavoittuvuutta ei tunnistettu
Monien maiden tuomioistuimissa oli jo ennen raiskaussääntelyn uudistamista keskusteltu suostumuksesta. Näin tapahtui tutkimuksemme mukaan myös Suomessa. Vaikka ennen vuotta 2023 raiskaussääntelymme lähtökohtana oli sukupuoliyhteyteen pakottaminen väkivaltaa tai sen uhkaa käyttämällä, lain soveltamiskäytännöissä puhuttiin usein suostumuksesta.
Tutkimusaineistoomme sisältyi monia tapauksia, joissa raiskauksen uhri ei ollut oman kertomuksensa mukaan suostunut seksuaaliseen kanssakäymiseen. Rikoksesta epäillyn henkilön ei ollut tarvinnut käyttää voimakasta fyysistä väkivaltaa uhrin tahdon murtamiseen esimerkiksi sen vuoksi, että uhri lamaantui pelon takia tai oli nukkumassa. Naisten seksuaalisen itsemääräämisoikeuden vahvistamiseksi ehdotimme uutta lainsäädäntöä, joka aikaisempaa selkeämmin korostaisi uhrin suostumusta ja vapaaehtoisuutta.
Raiskauslainsäädännön muuttaminen suostumusperustaiseksi on herättänyt oikeudellisissa toimijoissa huolta lain toimivuudesta. Meidän näkemyksemme mukaan huolta on usein liioiteltu, sillä uusi laki antaa mahdollisuuden arvioida aikaisempaa paremmin niitä tekijöitä ja olosuhteita, jotka ilmentävät uhrin haavoittuvuutta ja kertovat suostumuksen puutteesta.
Rikoslakiin nostettu haavoittuvuudesta kertovia tekijöitä
Voimassa olevassa rikoslaissa luetellaan useita seikkoja, jotka voivat vaikuttaa siten, että henkilö ei pysty muodostamaan tai ilmaisemaan tahtoaan. Näitä ovat muun muassa sairaus, vammaisuus, pelkotila, voimakas päihtymys, tilanteen äkillisyys ja erityisen valta-aseman vakava väärinkäyttö sekä lisäksi muu näihin rinnastettava syy.
Tutkimuksessamme oli useita tapauksia, joissa esiintyi yksi tai useampi edellä mainituista seikoista. Tästä huolimatta syytteitä hylättiin tai rikosprosessi lopetetiin poliisin tai syyttäjän päätöksellä. Huomiomme kiinnittyi erityisesti tapauksiin, joissa oli useita haavoittuvuudesta kertovia seikkoja. Päihtymys esiintyi lähes kaikissa yhdistelmissä, nainen oli ollut usein nukkumassa, joskus uhriin liittyi lievä sairaus tai kehitysvamma. Uhrin näkökulmasta häneen kohdistunut seksuaalinen väkivalta oli tapahtunut äkillisesti, ja moni oli pelon takia lamaantunut. Uhreista yli kolmasosa oli alaikäisiä, kun taas rikoksista epäillyistä tekijöistä vain noin joka kymmenes.
Tapausten oikeudellisessa arvioimisessa ei mielestämme kiinnitetty riittävästi huomiota osapuolten väliseen valta-asetelmaan esimerkiksi heidän huomattavan ikäeronsa takia tai siihen, miten tekijä oli omalla toiminnallaan suunnitellut olosuhteet sellaisiksi, että hän pystyi kohdistamaan seksuaaliväkivaltaa tai pakottamista naista kohtaan. Osassa tapauksia rikoksista epäiltyjä tai oikeudenkäynnissä syytettyjä miehiä oli useampia. Ryhmäraiskauksen aiheuttamaa pelkotilaa ei kuitenkaan arvioitu raiskauksen kohteeksi joutuneen nuoren tytön tai naisen näkökulmasta. Oikeudellisessa arvioinnissa annettiin mielestämme liikaa painoarvoa sille, että miehet pystyivät muodostamaan yhtenäisen kertomuksen tapahtumista, jota vasten kyseenalaistettiin raiskauksen uhrin kertomusta.
Tapauksille oli tunnusomaista, että tekijä oli hyödyntänyt naisen haavoittuvuutta, mutta käyttänyt raiskaustilanteessa myös jonkin verran väkivaltaa. Siihen ei kuitenkaan tilanteen oikeudellisessa arvioinnissa kiinnitetty juurikaan huomiota, vaikka väkivalta oli tuolloin raiskauksen perustunnusmerkistö. Havaitsimme tuolloin, että poliisi, syyttäjä ja tuomari kohdistivat tarkastelunsa vain yhteen laissa mainittuun seikkaan, kuten päihtymykseen tai väkivaltaan, eikä tilannetta tarkasteltu kokonaisuutena.
Kokonaisvaltainen arviointi lähtökohdaksi
Uudesta seksuaalirikoslainsäädännöstä ei ole vielä kovinkaan paljon soveltamiskäytäntöä. Raiskauksen tunnusmerkistön tulkinnassa tulee mielestämme ottaa aikaisempaa vahvemmin huomioon teon konteksti ja ne olosuhteet, joissa seksuaaliväkivaltaa epäillään tapahtuneen. Rikoslaki tunnistaa nyt monia haavoittuvuudesta kertovia tekijöitä, joiden perusteella uhri ei ole voinut muodostaa tai ilmaista tahtoaan. Katsomme, että raiskaustapausten tutkimisessa ja oikeudellisessa arvioimisessa on tärkeä kiinnittää huomiota tapauksessa esiintyviin useisiin haavoittuvuutta ilmentäviin tekijöihin.
Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuin korostanut kokonaisarviointia
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin käsitteli kolmea nuorta tyttöä koskenutta valitusta, joista se antoi yhteisen tuomion huhtikuussa 2025. Tapauksessa L. and Others v. France poliisi tai tuomari oli lopettanut raiskaustapauksen käsittelyn. Ihmisoikeustuomioistuin katsoi ratkaisussaan, että tapauksissa ei ollut riittävästi otettu huomioon kaikkia seikkoja ja olosuhteita, jotka tekivät nuorista tytöistä tilanteessa haavoittuvaisia ja olivat voineet vaikuttaa heidän kykyynsä suostua seksuaalisiin tekoihin. Tuomioistuin nosti esille heidän nuoren ikänsä, nautitun alkoholin määrään ja heidän henkiseen tilansa.
Tuomioistuimen mukaan suoritettu rikostutkinta ja tapauksen oikeudellinen arviointi ei ollut riittävää. Esimerkiksi osapuolten välistä epätasa-arvoista asemaa oli arvioitu puutteellisesti. Tuomioistuin katsoi, että viranomaiset ja tuomioistuimet eivät olleet suojelleet nuoria tyttöjä ilman suostumusta tapahtuvia seksuaalisia tekoja vastaan. Tapauksissa oli loukattu ihmisoikeussopimuksen julman ja epäinhimillisen kohtelun kieltoa sekä velvollisuutta suojata yksityiselämää.
Ihmisoikeustuomioistuimen käytäntö tulee ottaa huomioon myös Suomessa. Katsomme, että uusi lainsäädäntö antaa aiempaa paremman mahdollisuuden arvioida vapaaehtoisuutta ja sen puuttumista kokonaisvaltaisesti ja tehdä sitä ihmisoikeustuomioistuimen korostamalla tavalla.
Daniela Alaattinoğlu, oikeustieteen apulaisprofessori, OTT, dosentti, Turun yliopisto
Heini Kainulainen, erikoistutkija, OTT, dosentti, yhdenvertaisuusvaltuutetun toimisto
Johanna Niemi, professori, Helsingin yliopisto